Vikaa muussakin kuin mielessä

// Tänne siis Draken ja Clayton \\

Tuskainen huuto kantautui pitkin kaupungintalon käytäviä ja paikkaansa innokkaasti vaihtelevia portaikkoja. Huuto kantautui selkeästi Pormestarin asunnosta, rakennuksen ylimmistä kerroksista ja pian sinne säntäsikin muutaman sihteerineidin lisäksi siivooja ja yksi Pormestarin lukuisista neuvonantajista.
Näiden saapuessa pitkän harhailun ja lukuisten umpikujien jälkeen Pormestarin huoneiston ovelle, oli huuto jo aikoja sitten loppunut. Oven avatessaan palveluskunta jo ymmärsikin mistä oli kyse. Pormestari oli menettänyt tajuntansa.

Neuvonantaja tarttui yhtä sihteeriköistä ranteesta ja loi tähän, suhteellisen vähäpukeiseen, antejaan esittelevään naiseen tiukan katseen.
"Minä soitan apua, sinä menet alakertaan lääkäriä vastaan. Oli kyse mistä tahansa, tätä ei noin vain sivuuteta."
Neuvonantaja säntäsi sanojensa jälkeen päätäpahkaa toimistohuonetta kohden sihteerineidin suunnatessa korkeat korkonsa käytävien seinistä kopisten kohti alimmaisen kerroksen eteisaulaa. Portaita oli ihan ruhtinaallisesti, kun otti huomioon, että rakennuksessa oli yli kymmenen kerrosta ja portaita oli ainakin kaksi kertaa niin monta.

*** ***

Camille heräsi makuuhuoneensa lattialta yllään ainoastaan musta, hihaton, tiukahko paita, sen päällä riekaleinen, myöskin ihonmyötäinen verkkopaita ja jaloissaan tiukat, leveälahkeiset keinonahkahousut. Pormestarin hiuskuontalo oli eilisen suihkun ja sängyssä pyörien vietetyn yön jäljiltä pörrössä eikä mies muistanut kuinka tasan tarkkaan oli päätynyt huoneistonsa lattialle.
Hän avasi suuret, vaaleanvihreät silmänsä ja kohtasi yhtaikaisesti liki kymmenen, huolestuneisuutta selkeästi kuvaavaa silmäparia ja tunsi tutkivat kädet vartalollaan. Pormestari ponnahti ylös lattialta ja parahti kivusta jalkojensa ottaessa vastaan hänen painonsa.
"No niin, hajaantukaa, hajaantukaa! Joka nulikka voi painua siihen reikään, josta tänne tulikin, minulla on töitä tehtävänä!" Camille ärisi ja kääntyi suunnaten epävarmasti ja huojuillen kohti olohuonettaan. Jokainen askel heitti uuden, massiivisen kivunaallon hänen ylitseen ja Camille oli jo valmis lyömään vetoa siitä, että pyörtyisi tätä nykyä pian uudelleen. Hän ei kuitenkaan vilkaissutkaan nahkahousujen lahkeiden alta pilkottavia paljaita varpaitaan. Hän ei tahtonut tietää mikä vika noissa mokomissa lurjuksissa tällä kertaa oli!

Camille nappasi mennessään kävelykeppinsä seinän viereltä. Kipu lieventyi hieman, kun hän sai nojattua osan painostaan kävelykeppiinsä. Hän kuuli takaansa joukon vastustelevia, huolestuneita ääniä ja matala murina kantautui syvältä Pormestarin kurkusta.
"Painukaa nyt takaisin töihin, senkin idiootit!" tämä karjaisi ennen kuin lysähti sohvalleen, nappasi kaukosäätimen ja pullollisen viskiä ryhtyen 'tekemään töitä'.
Mikäli Pormestari olisi vaivautunut vilkaisemaan jalkojaan hän olisi tiedostanut sekä nilkkojensa, että varpaidensa turvonneen. Nilkkansa olivat liki kaksinkertaiset alkuperäisestä ja varpaansa koskettivat melkein koko pinta-alaltaan toisiaan. Kipu oli sietämätöntä, mutta Camille tuumi viskin vievän kivun mennessään. Puoleen pulloon saavuttaessa hän sai todeta, ettei niin ollut...

Pormestari asettui sohvalle pitkälleen ja nappasi tutun karamellipussinsa, pörrötti hiuksiaan vähät välittäen eilisistä, levinneistä meikeistään - suuria, pitkäripsisiä silmiään reunustavat kajaalit olivat jo normaalistikin paksut, mutta levinneinä ne saivat hänet näyttämään jo pahemmanlaatuiselta narkkaritapaukselta - ja heitti yhden karamellin ilmaan, napaten sen ketterästi suuhunsa.
Miltäköhän pilvet näyttivät tänä aamuna? Camille ei jaksanut nousta siirtääkseen suurten, melkein koko seinien kokoisten ikkunoiden eteen vedettyjä, paksuja, tummanpunaisia verhoja. Kipu palaisi kuitenkin hänen jalkoihinsa kahta kauheampana, jos hän edes koettaisi nousta.
Ei sillä, että kipu olisi hetkeksikään lakannut nytkään. Camille olisi niin tahtonut viettää tämän päivän opiskelijarannalla säikytellen puolipukeisia opiskelijatyttösiä, mutta näemmä hän ei pääsisi pian enää edes huoneensa ovelle.
Koputus, joka kantautui hänen nyt häntä itseään lukuun ottamatta tyhjän, suurehkon huoneistonsa ainokaiselta 'ulko-ovelta' sai Pormestarin huokaisemaan ja karjahtamaan;
"Perhanan pässit, painukaa jo alimpaan hattarahelvettiin ja jättäkää miespoloinen rauhaan!"

//Nonnii, nyt saatiin taas uus rope alkuun\\

Pilleripurkkia käsissään pitelevä Clayton istui asuntonsa olohuoneen sohvalla katsoen tyhjin silmin tuimasti seinää kohden odottaen, että psyykepillerit viimeinkin alkaisivat vaikuttaa. Tänä iltana hän ei halua kuulla ääniä päässänsä. Hän ei halua. Varsinaisesta addiktiosta ei Claytonin tapauksessa välttämätttä sovi puhua, mutta selvää on ettei hän paljoa harkitse mitä pillereitä hän syö. Ei hän siitä välitä, kunhan ne vain pitävät äänet poissa silloin kun hän ei niitä halua. Tosin, toisinaan äänet olivat hänen psyykkisistä ongelmistaa pienimmät. Ja melkeimpä yleensäkin. Tosin kaiken vastuun teoistaan hän vieritti äänten syyksi.

"Perhana, ei auta"
Clayton mutisi hieman tympääntyneesti ja ennen kuin hän ehti ottaa lisää pillereitä, puhelin soi. Ikään kuin tässäkään hetkessä ei olisi tarpeeksi murheita. Clayton heitti pilleripurkin päin seiniä ja vastasi puhelimeen:
"Tohtori Clayton Feinblatt puhelimessa. Anteeksi, en kuullut, voitteko toistaa. Siis hän pyörtyi? Milloin? Jalat missä kunnossa? Kipuja? Selvä. Kuka hän on? Itse pormestari? Selvä, tulen paikalle."
Pormestari pyörtynyt. Pudistellen päätään Clayton marssi ottamaan lasin vahvaa viskiä ja suuntasi sen jälkeen vaatekaapillensa. Tummaa pukua hän ei nyt ottaisi, streriilin vihreä leikkauspuku ja lääkärintakki saavat nyt riittää. Jos tämä ei vakuuta pormestaria siitä että hän on lääkäri niin ei sitten mitään. Pakatessaan tarvittavia lääkkeitä ja tarvikkeitä hän ihmetteli jälleen kerran miten lääkärit saavatkin kaiken mahtumaan samaan salkkuun.
"Muistit sitte vaatia siltä tuntuvat palkkiot!"
"Ei, vaan pyydät siltä yhtä sihteeriä sulle töihin! Ja muistat kans! Voihan sitä tyttöä sit pyytää ylitöihinkin....." Äänet Claytonin päässä alkoivat taas kerran.
"Turpa kiinni siellä, nyt on mulla on hei kerranki OIKEA asiakas, ei mikään mummo joka kaipaa sydänpillereiden uusintaa tai hullu mutta rikas nainen joka haluaa kokeilla millaista on elää ilman käsiä!" Clayton otti toisen lasillisen viskiä ennen kuin tilasi taksin puhelimellaan. Hississä ollessaan hän söi lisää pillereitä varmuuden varalle. Joko ne pitävät äänet loitolla tai vahvistavat niitä entisestään. Niin tai näin, Clayton tiesi että hänen tulisi olla joko täysin hullu tai edes jotenkuten selväjärkinen selvitäkseen tästä keikasta. Sanottuaan suharille ne vihoviimeiset sanat joita Los Angelesissa tulisi taksikuskeille sanoa(määränpäähän ASAP, meikä maksaa kaiken), Clayton olikin ennätysajassa pormestarin hullun rakennuksen luona. Eikä maksanut kuin 300dollaria. Noh, firman piikkiin.

Kyseinen rakennus oli kyllä jotain mihin ei kyllä yksikään arkkitehti pystyisi. Tosin, sanotaanhan sitä että sellainen kaupungintalo kuin millainen pormestari, joten Clayton lähtikin selkä suorana suorittamaan ammattiaan. Tosin pelkkä ovien sisäpuolelle pääsy tuotti hankalluksia miehelle. Claytonin sisällä kasvoi epäilys että mikään psyykepilleri ei suojelisi hänen mielenterveyttään tämän talon hulluudelta.


Edit. Miehen päästyä sisään taloon tuli iski talon todellinen luonne hänen silmillensä: koko rakennus tuntui elävän omaa elämäänsä. Hän tunsi jopa pientä pelkoa siitä että mihin talo voisi hänet viedä, ja periaatteessa hän ei edes halunnutkaan tietää. Onneksensa aulaan, tai no ainakin oven jälkeiseen alueeseen tuli vastaan sihteerin tai apulaisen kaltainen nuori nainen.
"Päivää, te olette varmaan tohtori Clayton Feinblatt?" Nainen aloitti ja ojensi samalla kätensä tervehdykseksi.
"Kyllä olen, ja te olette varmaan pormestarin sihteereitä?" Clayton vastasi samalla tarttuen naisen käteen kiiinni vastatakseen kättelyyn.
"Kyllä, olen yksi heistä. Olkaa hyvät ja seuratkaa minua niin vien teidät pormestarin luokse." Nainen viittoi kädellään Claytonin hänen peräänsä ja opasti edellä kävellen tietä.
"Minun olisi kyllä hyvä tietää että mitä on tapahtunut sillä se soitto minulle ei paljastanut juurikaan muuta kuin että pormestari pyörtyi" Claytonin lause venyi loppua kohti hänen ihmetellessänsä kaupungin byrokratian keskusta.
"Pormestarimme huusi ja löysimme hänet pyörtyneenä huoneensa lattialta. Hänen jalkansa ovat turvonneet pahasti ja hän vaikuttaa olevan kovissa kivuissa. Ei sillä että hän sen meille paljastaisi, mutta me kutsuimme teidät tänne, pormestari itse ei kutsuisi lääkäriä luoksensa ellei hänen päänsä olisi irronnut. Silloinkin vain pitkän ajan päästä."

Clayton nyökkäsi myöntyvästi. Oireista olisi vielä vaikea päätellä mitään mutta hän oli kuitenkin varautunut käytännössä kaikkeen mitä nyt äkillinen kohtaus voisi tuoda tullessaan.

Saapuessaan pormestarin huoneen oven luokse sihteeri lähti jatkamaan muita tehtäviään antaen ikään kuin vaikutelman ettei hän haluan olla paikalla kun pormestari huomaa alaistensa tilanneen lääkärin häntä varten. Ovi oli auki, ja Clayton asteli varmoin askelin sisälle.
"Terve, olen tohtori Clayton Feinblatt ja minut soitettiin tänne teidän kohtauksenne vuoksi. Sallinette minun katsoa jalkaanne?" Clayton ehti hädin tuskin lopettaa kysmystään kun hän jo jätti tarvikelaukkunsa maahan ja otti pormestarin jalan käsiinsä. Tuskin pormestari ehti edes Claytonille vastaamaan kun hän jo irvisti kivusta Claytonin tunnustellessa pormestarin turvonnutta jalkaa.
"Tämä vaikuttaa kyllä melko selvältä tapaukselta. Kyseessä näyttää olevan todella ikävä nivelreuma." Tämän sanottuaan Clayton laski pormestarin jalan varovasti maahan ja lähti hakemaan tarvikkeita laukustansa.

Camille kuuli ääniä ovensa ulkopuolelta jo ennen oven avaustakin. Hän kohottautui istuvampaan asentoon sohvalla ja kohotti kysyvästi toista piirrettyä kulmakarvaansa kohdatessaan sisään astuneen miekkosen katseen.
Hänen silmiinsä kohosi mielenkiinnosta kielivä pilke, kun katseensa kohtasi miehen kasvoja halkovan arven, mutta tuo kiinnostus katosi nopeasti toisen esitellessä itsensä. Innostus vaihtui vihaan ja kulmat kurtistuivat ärtymyksestä.
"Väitätkö sinä tosissasi minulle, että täällä toimitaan ilman minun määräyksiäni? Vastoin minun tahtoani!?"
Silmänsä laajenivat entisestään ja mielensä teki sännätä ovesta ulos, napata jostain ruoska mennessään ja ruoskia jok'ikinen, joka oli edes jossain määrin vastuussa tästä! Ja siinä samalla hän voisi ruoskia syyttömät alaisensakin, jotta nämä tietäisivät ettei näin saisi käydä jatkossa!

Camille sai muuta ajateltavaa miehen kumartuessa ilman hänen lupaansakin katsomaan hänen jalkaansa. Jo pelkkä kosketuskin sai Pormestarin värähtämään, tuskan irvistys vääristi hänen kasvonsa ja samalla käsivartensa pettivät altaan ja antoivat hänen ylävartalonsa pudota takaisin sohvaa vasten. Vastaanotto onneksi, kiitos sohvan upottavuuden ja muhkeuden, oli pehmeä.
Camille ei kuitenkaan todellakaan ollut aikeissa ottaa vastaan väitettä siitä, että häntä olisi vaivannut jokin! Hän oli sentään Pormestari! Pormestarin tuli aina olla elämänsä kunnossa eikä hänessä todellakaan ollut mitään vikaa!
"Kuules jäppinen, minun jaloissani ei todellakaan ole mitään...sellaista...Minun jaloissani ei ole mitään vikaa!"
Hän tiesi jo sanomattakin, ettei edes kyennyt liikuttamaan turvonneita varpaitaan ja mikäli olisi pystynyt, se olisi taatusti sattunut helvetillisesti. Vienyt kaiketi häneltä tajun uudemman kerran.

Camille peitti silmänsä toisella käsivarrellaan ja irvisteli itsekseen. Hän oli Pormestari. Hänellä oli kaikki kunnossa. Hän piti huolta kaupungista. Hän oli terve kuin pukki. Pukki, joulupukki vai pukki niin kuin...Pässi? Terve. Kaikesta huolimatta, terve.
"Kuka sinut edes tänne pyysi? Miksei minulla ole vaahtokarkkeja? Minkä väriset pilvet ovat tänään? Miksi mandariini on mandariini eikä "pikku-appelsiini"?"
Kysymysten tulva koostui kutakuinkin Pormestarin senhetkisistä ajatuksista, niistä pulmista, joihin hän ei juuri sillä sekunnilla kyennyt keksimään vastausta.

Camille pakotti itsensä istuma-asentoon ja heilautti jalkansa turhankin huolettomasti sohvalta lattialle.
"Minä olen aivan kunnossa. Elämäni kunnossa. Minä-"
Lauseensa jäi kesken, kun Pormestari ponnistautui turvonneiden nilkkojensa varaan, huojui hetken seisaallaan ja kaatui pian hämmentyneenä takaisin sohvalle kasvot yht'aikaa yllättyneisyyttä, ärtymystä ja kipua kuvastaen.
Hän oli...Ihan kunnossa...

Clayton huokaisi pitkään katsoessaan sohvalla rotvaavaa pormestaria. Pormestarin pelkästä olemuksesta kuohui kipu ja tuska, tosin ymmärtäähän sen ottaen huomioon pormestarin nivelreuman. Mutta lääkityksen suhteen tulisi olla tarkkana. Diagnoosi=helppoa, lääkitys=vaikeata. Liian monta lääkettä nautittu yhdessä alkoholin kanssa. Ei voi nyt käsittää eri aineiden vaikutuksia keskenään. Tai no, kyllä voi vaan ei kiinnosta. Eikun kylläpäs kiinnostaa!
Claytonin ottaessa esille mitä merkillisimpiä lääkkeitä hän aina uuden purkin ottaessaan loi katseen pormestariin, pudisti päätään ja vaihtoi purkkia. Joskus hän otti myös pillereitä välistä, tuntemattomasta syystä. Ei hän piitannut siitä että mitä lääke oli, teki vain mieli ottaa lääle. Tosin tästä syystä ummetuslääkkeet ovatkin pirullisessa paikassa ja harvoin Clayton edes muistaa pitävänsä niitä mukanansa.

Pormestarin hoidon osalta kivun hellittäminen olisi nyt se ensimmäinen vaihe. Clayton kaivaa lasipurkin joka on täynnä nestettä ja ruiskin esille tarvikelaukustaan ja täyttää ruiskun purkin nesteellä ja tämän tehtyään lähtee kävelemään pormestarin luo.
"Kuules, nimeni ei ole näppinen vaan Clayton. Alaisenne kutsuivat minut tänne enkä kanna mukanani vaahtokarkkeja. Teillä on kyllä pahin koskaan näkemäni nivelreuma jaloissa, mutta se on kyllä hoidettavissa. Tosin hoito voi kestää. Tai no, en tiedä kestääkö se. Kukaan ei tiedä. Mutta nyt annan teille ensin lääkettä kipuihinne." Clayton kävelee pormestarin luokse, joka ilmeestä päätellen ei edelleenkään hyväksy lääkärin läsnäoloa, mutta Clayton on tottunut hänenlaisiinsa potilaisiin ja tietää hyvin että kärsivä ihminen tottelee sitä kellä on lääke, oli johtaja tai ei.

Ollessaan pistämässä piikkiä pormestarin käsivertaan Clayton alkaa epäröidä, minkä pormestarikin tuntuu huomaavan. Sen sijaan että olisi laittanut piikin pormestarin käsivarteen, hän tiukkaseekin piikin takkinsa läpi omaan ihoonsa ja laittaa pienen määrän ainetta itseensä.
"Tämä olikin sitä oikeata ainetta. Hetki pieni, vaihdan neulan." Clayton käy hakemassa lisää ainetta ja steriilin ruiskun piikin ja palaa pormestarin luokse. Pormestari ojentaa hieman vastustellen kätensä Claytonille, luonnollisesti, pitihän hän itseään hyvinkin terveenä. Lääkäri itse muitta mutkitta laittaa piikin suoraan pormestarin käteen ja pieni terä uppoaa pormestarin ihoon. Laitettuaan lääkeaineen pormestarin sisälle Clayton varovaisesti ottaa ruiskun pois ja laittaa sen takkinsa taskuun.
"Uskoakseni pormestarilla ei ole aikaa odottaa kipulääkkeiden vaikutusta joten laitoin suoniinne vähän tujumpaa tököttiä. Aluksi voi tuntua vähän oudolta mutta kyllä se siittä sitten. Itse käytän tätä samaa kun äänet pääni sisällä ovat joskus liian vallattomia. Älkää pelätkö sivuvaikutuksia, ne ovat aika pieniä kuten esim. hyperaktiivisyys ja lievä unettomuus"
Tämän sanottuaan Clayton uskalsi mennä tutkimaan pormestarin jalkaa tarkemmin. Normaalisti hän hoitaisi tutkimuspuolen ensin ja kipujen hoidon sitten lääkäreiden normaaliin tyylin mutta nyt oli pakko tehdä toisin, sillä tämänkertainen asiakas on enemmän kuin hyvin tietoinen omasta asemastansa.

Kuitenkin, lääkärin on tehtävä mitä lääkärin on tehtävä. Pormestari nauttiessa hetkestä jonka lääkeaine sai aikaan ja kipujen katoamisesta Clayton kävi töihin tutkimaan pormestarin jalkojen tilaa ja kuntoa. Erityisen ihmettelyn aiheeksi nousi se että miten pormestari oli antanut jalkojensa päästä tähän tilaan? Aikansa tutkittuaan Clayton taas häipyi lääkkeidensä luo, tosin ei niin hellävaraisesti kuin viimeksi tietäen ettei pormestari juuri nyt tuntisi raajojansa juuri ollenkaan. Mies ottaa lisää lääkeruiskuja ja nyt eri aineita. Hän täyttää kaksi ruiskua ja menee takaisin pormestarin luokse.

"Teillä on kyllä todella pahaksi päässyt nivelreuma. Mutta, kyllä tähänkin lääkitys saadaan. Laitan nyt ensi alkuun turvotukseen auttavia aineta molempiin jalkoihin ja katsotaan miten edetään." Clayton etenee pormestaria kohden ja toinen jalka kerrallaan hän rokottaa pormestarin turvonneet jalat. Piikityksen jälkeen Clayton vie ruiskut takaisin ja kaivaa pilleripurkin laukustansa ja laittaa suuhunsa niistä muutaman.

Camille ei osannut huolestua siitä, mitä lääkkeitä hänelle määrättäisiin, se vain, että hän ei uskonut todella tarvitsevansa minkäänlaisia lääkkeitä. Pientä turvotustahan hänen jaloissaan vain oli!
"Onko mielesi koskaan tehnyt tuupata ketään alas parvekkeelta?" Pormestari tiedusteli, kuin vihjeenä siitä mitä hänen teki tällä hetkellä mielensä häntä hoivaamaan kutsutulle lääkärille tehdä. Toisaalta...Eikö biljardin peluu tämän kanssa olisi melkein sama asia? Siinä olisi ainakin paljon palloja. Pallot olivat kivoja ja niitä sai monissa eri väreissä...

Camille mutristi tyytymättömänä huuliaan.
"Entä jos olisit vain...Hmmm...Clay? Claykukkeli...Vai olisiko se hienostuneempi G:llä tai Q:llä? Guggeli...Quqqeli...Hmm...Mitä luulet, voisiko vaahtokarkkeja syödä yhdessä muffinien kanssa?"
Pormestarin ajatukset vaikuttivat jälleen harhailevan siellä täällä ja vaikkei hän jalkojensa kipua hetkeksikään unohtanutkaan, hän onnistui ulkoisesti varsin hyvin vakuuttelemaan, ettei muka tuntenut kipua enää. Se vain, että lääkärisetä lähestyi häntä piikin kanssa ja se sai liki piikkikammoisen Pormestarin ponnahtamaan istualleen, jälleen.
"Voivoivoi, minuun ei todellakaan tarvitse tökkiä yhtikäs mitään. Minulla kun on sellainen...Piikkiallergia- ei herkkyys- ei, siis, tarkoitan...", Camille änkytti samalla kun seurasi kuinka toinen upotti piikin ensin omaan käsivarteensa. Varsin mielenkiintoinen toimintatapa, mutta- IUH!
"M-m-mihin sinä sanoit että tuo vaikuttaa? Ja miksi se pitää laittaa piikillä!? Hyvänen aika, eikö lähestulkoon kaikki tule nykyään pillerien muodossa? Tiedäthän, sellaisten kätevien, iloisen väristen nappien muodossa...Voi pyrstöhöyhenet sentään-"
Camille puristi silmänsä kiinni ja hetken mielijohteesta koeti riuhtoa kättään takaisin, pois ruiskun ulottuvilta. Olihan hän saanut piikkejä ennenkin, se vain, että hän usein liioitteli tuntemaansa pientä kipua ja vähätteli suurempaa kipua, kuten sitä, jonka tunsi nyt jaloissaan. Sehän ei tietenkään 'ollut mitään' verrattuna piikin aiheuttamaan kipuun hänen kyynärtaipeessaan.

"Khih, lääkärisetä tuli hieman liian myöhään jos edes kuvitteli etten omaisi noita kahta jo valmiiksikin!" Pormestari naurahti. Hyperaktiivisuutta ja unettomuutta hänellä oli kyllä esiintynyt jo pidemmän aikaakin, joskin toki hänellä välistä oli ne masennusvaiheensakin...
Camille pysähtyi niille sijoilleen lääkeaineen alkaessa vaikuttaa ja hänen silmäluomensa painuivat hieman alemmas. Hmmm...Hetkellisesti hän tunsi jopa leijuvansa ilmassa.
Hän ei kiinnittänyt hetkeen lainkaan huomiota lääkärin touhuihin. Hänen pitkään tuntemansa kipu oli hetkessä poissa ja Camille tunsi olonsa yllättävän hyväksi. Ei enää sitä ikävää tunnetta jalkapohjissaan, tykytystä nilkoissaan ja kivistystä varpaissaan.
Oliko hän jo päässyt taivaaseen?

Camille ehti kuitenkin nähdä piikin ennen kuin se tavoitti hänen jalkansa, mutta hän antoi päänsä vajota lukuisten sohvatyynyjen sekaan ja hymisi itsekseen jotain itselleenkin tuntematonta melodiaa.
"Oletko varma siitä, ettei tuotakin olisi voinut saada pillereinä?" Hän tiedusteli ihmetellessään tarvitsemiensa pistosten määrää, vaikkei varsinaisesti osannutkaan sillä hetkellä, siinä rauhoittuneessa olotilassaan sen suuremmin asiaa edes kammoksua.

"Pahoittelen piikityksen ylikäyttöä mutta mielestäni tämä on vain huomattavasti nopeampi tapa kuin pillereiden syöminen. Pormestarin terveyttä tässä koetan vain lisätä." Claytonin periaatteisiin kuului aina ajan säästäminen. Hän tiesi kokemuksestaan että tärkeillä potilailla aika oli rajallista, ja hän koetti aina parhaansa säästääkseen sitä.

"Mitä kysymykseenne parvekkaalta alas tuuppaamiseen tulee, niin itse asiassa olen tehnytkin niin. Hieno ilmalento se kyllä oli. Jos nimen muistaminen tuottaa teille vaikeuksia, niin voitte toki siitä muokata mieleisenne." Piikitettyään pormestarin hän siirtyi takaisin laukkunsa luo ja kaivoi esiin lääkepurkkeja, tällä kertaa muovisia ja uuden näköisiä.
"Oletteko muuten koskaan tulleet ajatelleeksi miten tylsän näköisiä suurin osa lääkkeistä itse asiassa on? Kaikki pillerit valkoisia. Purkitkin mitään sanomattomia ja rokotteetkin kuin vettä. Miksei edes rokotteet olisi julman värisiä, saisin nähdä sen ilmeen kun potilas näkee ruiskun täynnä julman näköistä nestettä" Clayto sanoi pieni virne naamallansa. Olihan se selvää ettei lääkäri ole selväjärkinen. Tuskimpa kukaan lääkäri ajatteli tuottavansa potilailleen kauhunväreitä lääkkeiden väreillä. Tosin pormestarin puheet kirkasvärisistä pillereistä jäi Claytonin mieleen. Tosiaan, eikö hän olisi voinut antaa pormestarille muutaman pillerin? Tai hän olisi voinut edes maalata ne kirkkailla väreillä ja syöttää ne sitten pormestarille. Tai antaa. Kummin päin tahansa.



"Periaatteessahan tämänkin olis voinut hoitaa pienillä ja kivoilla pillereillä mutta ne ovat tylsiä. Rokotteet ovat paljon kivempia." Clayton laittoi pilleripurkkeja toisensa jälkeen monin kappalein pöydälle. Kummallista miten lääkärit saavatkaan niin paljon lääkkeitä mukaan yksinkertaiselle kotikäynnille. Clayton rapsutti arpeansa ja mietti vähän aikaa melko syvällisesti. aikansa toijoteltuaan pilleripurkkeja ja miettien niiden sisältöä hän osoitti taasi elon merkkejä. Mietittyään hetken hän kääntyi pormestariin päin:
"Jatkohoitoa siis. Jalkojenne turvotus tulee kyllä lääkkeiden syönnin myötä laskemaan mutta ne pillerit sitte myös syödä. Ettei tarvitse piikitystä uusia. Ei täällä olisi mitään juotavaa? Siis ei, ei juotavaa. Eikun kyllä, lasillinen jotain maistuisi." Äänet Claytonin mielessä voimistuivat. Tähän ei olisi nyt varaa, ei todellakaan. Pillerit, missä psyykepillerit olivat kun niitä eniten kaivattiin.....

Camillella olisi ollut yhtä jos toistakin sanottavaa piikittämisen huonoista puolista ja pillereiden hyvistä sellaisista, mutta hän päätti pitää suunsa kiinni, katsoa miten tapahtumat etenisivät ja antaa sihteerineitosilleen isän kädestä tämän jälkeen.
Toki nämä ajattelivat vain hänen parastaan ja mikäli nämä olisivat kertoneet aikeistaan hänelle, hän olisi todennäköisesti kieltänyt moisen toiminnan, muttei se seikka tietenkään muuttanut sitä tosiasiaa, että nuo neitoset - kenties yhdessä hänen muiden alaistensa kanssa - olivat toimineet oman päänsä mukaan kysymättä Pormestarilta lupaa tähän kaikkeen!

"Se voisi olla aika hieno täältäkin. Etenkin kun rakennuksessa on noita ulokkeita, joihin törmäillä ja hajottaa luunsa", Camille jatkoi, vaikkakin jo varsin kyllästyneenä koko aiheeseen. Hänen mielenkiintonsa ei yleensä kovin pitkään yhdestä aiheesta jatkunut.
"Huumausaineet ovat huomattavasti iloisemman värisiä, sehän on aivan epäreilua!" Camille parahti järkyttyneenä - eikä ainoastaan järkytystään teeskennellen, vaan aivan tosissaan. Huumausaineiden iloiset värithän taatusti innostivat ihmisiä käyttämään niitä ja toisaalta lääkkeiden tylsät värit masensivat sairaita ihmisiä entisestään!
Tälle asialle täytyisi heti ensitilassa tehdä jotain! Oitis kun hän pääsisi jälleen jaloilleen ilman suurta tuskantunnetta. Joskin tällä hetkellä hän oli autuaan tietämätön kivuistaan...Näin sen kuuluisi aina olla.
"Tai violetteja...", Pormestari hymisi ajatellessaan kauniin violettia litkua ruiskuun pakotettuna. Sekin olisi kieltämättä aika hienoa!

"Kenties sinun mielestäsi, lääkärisetä hyvä, mutta minä pidän enemmän kaikesta muusta. Rokotteet ovat niin...Rokotemaisia", Camille koetti selittää ilman, että joutuisi ääneen tunnustamaan pelkäävänsä piikkejä. Tai ei edes niinkään pelkäävänsä, ainoastaan kammoavansa niitä.
Tosin ei hän olisi pillereitäkään syötäväkseen tahtonut. Huokaisten Camille peitti kasvonsa käsivarrellaan ja vaikersi vaimeasti. Loistavaa, hän joutuisi syömään pillereitä!
Ja mikäli hän koettaisi 'unohtaa' ne, hänen sihteerineitinsä olisivat taatusti muistuttelemassa häntä niistä.
"Viskiä on", Camille vastasi, siirsi kätensä kasvoiltaan ja viittoi sillä olohuoneen lasipöydällä lepäävään viskipulloon ja lasiin.

Clayton nyökkäsi vastaukseksi ja käveli viskipulloa kohden.Täyttäen lasinsa hän kaivoi takkinsa taskusta muutaman pillerin jotka nieli alas viskin tukemana. Hänen tapoihinsa kuului lääkkeiden nauttiminen alkoholin kanssa. Ei se ollut hyvää tehnyt, mutta pitäisikö sen tehdä? Ainakin äänten piti kohta loppua.
"Kiitoksia. Palatakseni asiaan, määrään teille kuurin pillereitä. Niiden pitäisi auttaa mutta nyt teidän tulisi ainakin levätä." Viimeisten sanojen kohdilla Claytonin pää tuntui halkeevan kahtia kun äänet taas voimistuivat hänen sisällään. Milloin pyydettiin pormestarilla muutamaa sihteeriä muutamaksi illaksi lainaan, milloin jotain muuta kuten esim, rahaa.

"Jätän teille ensimmäisen kuurin pöydälle. Siinä on vähäksi aikaa lääkkeitä mutta minun on tultava aika ajoin sitten tarkistamaan teidän kuntonne." Clayton kirjoitti reseptin sekä lääkemääräyksen ja jätti pillerit pöydälle." Claytonin äänessä oli huomattavan kuuloinen epävireisyys. Ikään kuin mies ei itsekään olisi tiennyt mitä tarkoitti. Tätä Clayton koetti hoitaa ottamalla toisen satsin pillereitä, tällä kertaa tosin ilman alkoholia. Odottaessaan vaikutusta Clayton jatkoi kirjoittamista lapulleen.
"Hei, tarjoa pormestarilla kovia reseptilääkkeiä joita ei saa katukaupasta! Kyllä se ne ottaa, tarjois jo!"
"Älä nyt tyhmäksi rupea vaan edota jo! Hophop!" Kuultuaan äänten ehdotukset Clayton toivoi että ne hemmetin pillerit voisivat vaikuttaa jo. Muina iltoina äänten ehdotukset olisi kestetty., mutta ei nyt. Ei todellakaan nyt.
"Haluaako pormestari että mukaan laitetaan reseptillä saatavia huumaavia? Sellasia ei kautukaupasta hevillä tule saamaan!"

Camille pyöritti silmiään järkyttyneenä lääkärin vaatimuksista.
"Luuletteko te, että Pormestarilla on aikaa levätä!? Minulla pitää kiirettä hutiloidessa ja biljardia pelatessa! Tiesittekö, että biljardikisailutkin järjestetään pian!? En minä mitenkään voi levätä!" Camille ärisi turhautuneena. Selvä, hänen velvollisuutensa eivät kenties olleet sellaisia, joita tavallisilla Pormestareilla tapasi olla, mutta hänellä silti oli niitä. Velvollisuuksia ja mielihaluja niin paljon, ettei niitä jaksanut edes listata!
Ja kaiken kukkuraksi, paikallaan olo ja levähtäminen olivat jotain niin tylsää, ettei tylsempää oltu vielä edes keksitty!

Camillen huomio kiinnittyi hetkeksi lääkärin ääneen ja tämän lääkeaineiden käyttöön. Mahtoiko lääkäri itsekään tietää mistä puhui? Ja kuinka pätevä mies nyt sitten oikein oli asialla!?
Päätellen tämän lääkkeiden käytöstä ja käytöksestä muutoinkin, miehen täytyi ehdottomasti olla nero!
Pormestari kohottautui istumaan sohvalle ja oli jo aikeissa nousta ylös, mutta Clayn kysymys pysäytti hänet niille sijoilleen. Oliko toisen nimi sitten edes ollut Clay? Noh, toistaiseksi se ainakin kelpasi paremmin kuin hyvin!
"Mitäs minä sellaisilla tekisin?" Camille tiedusteli hämmentyneenä siitä, että hänelle oli edes ehdotettu moista. Kyllä Pormestarista saattoi sanoa sen, että lääkkeitä oli tullut kitattua jo useammat vuodet - joskin useimmat niistä olivat olleet reseptilääkkeitä hänen mielenterveys- ja muihinkin ongelmiinsa - eikä tämän nyt muutenkaan voinut väittää olevan täysjärkinen, mutta huumeista ja muista turhista napuista hän oli onnistunut vielä toistaiseksi pysyttelemään erossa.
Kaiken kukkuraksi, sihteerineidit eivät todennäköisesti pitäisi ajatuksesta ja hän saisi viettää yönsä yksin vuoteessaan sen jälkeen...

Hetken aikaa Clayton pyöritteli kynää arpeansa vasten, miettien hetken melko syvään ja vastasi pormestarille:
"Määrään teille nyt kuitenkin vahvoja kipulääkkeitä varmuuden vuoksi ja sitten itse vaivaan tarvittavat pillerit. " Claytonin kirjoitettua reseptin hän irrotti sivun vihostansa ja laski sen pöydälle niin mahdollisimman nähtäville että pormestarin sihteerit varmasti näkisivät sen. Hänei luottanut pormestarin muistiin, tai pikemminkään siihen että hän ylipäänsä ottaisi lääkityksen. Varmuuden vuoksi hän oli kirjoittanut siihen idioottivarmat hoito-ohjeet mukaan. Idioottivarmat mutta, ei hulluvarmat tosin.
"Ja mitä lepoon tulee, niin biljardinpeluu saakoon nyt jäädä. Käytännössä saatte unohtaa kaikki aktiviteetit mikä vaatii liikuntaa. Tarkoittaen että ette saa poistua tästä huoneesta mihinkään. Jalkanne ovat nyt niin herkässä tilassa että voisin kirjoittaa niistä vaikka väitöskirjan. Varmaan nobelikin tulisi. tai no, ei ruotsalaisista koskaan tiedä. Kyllä sinne ennenkin olen hakenut, ei vaan koskaan oo tärpännyt." Claytonin katseesta paistoi pienoinen pettymys. Miehen kokoelmista puuttuikin Nobel-palkinto. Noh, ei kaikkea voi saavuttaa, ajatteli mies hiljaa mielessään. "Kylläpäs voi, etsä vaan osaa!" Samat äänet aloittivat taas puhumisen.
"Clayton, sä hukkaat potentiaalisi. Et koskaan pidä hauskaa. Nyt olis pikkuhiljaa korkea aika bilettää ja unohtaa Nobel-haaveet. Ja te muut äänet, naama umpeen! Nyt määrään minä!" Harvinainen naisääni Claytonin mielessä voimistua muiden heiketessä. Yleensä äänet Claytonin päässä olivat miesten, mutta nyt ei ollut. Tosin, olihan se totta että kunnon juhlista olikin hyvin kauan aikaa. Pormestarin asunto oli kuin luotu juhlimiseen, mihin sitä varmaan olikin paljon käytetty. Eikä naisille sopinut sanoa ei.

"Jos pormestarille sopii, niin jäisin mielelläni yöksi tarkkailemaan jalkaanne erinnäisten ööh.... tuhlehduksien niin varalta. Aivan juu, tulehduksien....." Clayton katsoi tämän sanoessaan alaviistoon ja hieman vilkuili pormestaria salamyhkäisesti.

Camille kurtisti kulmiaan. Noh, kaiketi toinen voisi kirjoittaa paperilappuunsa mitä tahtoi, mutta hän ei ihan mitä tahansa tököttejä suostuisi suuhunsa tunkemaan!
Joskin Pormestari epäili sihteeriköillään olevan keinonsa, tässä tapauksessa kenties jopa hieman kyseenalaiset ja kaikin puolin seksuaaliset keinonsa, joilla saada hänen huomionsa toisaalle ja syöttää hänelle lääkkeet joko vaivihkaa tai väkisin.
Siinä mielessä hän oli valinnut alaisensa hieman huonosti, mutta muutoin noista vähäpukeisista neitosista hänellä ei juurikaan ollut mitään valittamista. Ainakin nämä pitivät hänen seksielämänsä hengissä ja hänet kiireisenä.

"En minä voi jättää biljardia ja kuinka sinä kuvittelet, että minä elän tässä huoneistossa!?" Camille parahti järkyttyneenä ja mutristeli tyytymättömänä täyteläisiä huuliaan, "Tuskinpa niistä ruotsalaisista olisi sinulle mitään palkintoa tarjoamaan. Olet kuietnkin passittanut jok'ikisen heistäkin kotiinsa lepäämään!"
Pormestari oli suutahtaessaan kuin mikäkin pikkukakara ja tarvitsi yleensä naisellista huolenpitoa - ja vähän muutakin - piristyäkseen, mutta tällä hetkellä sihteerikkönsä olivat menossa eikä Camille näin ollen osannut kuin istua sohvalla ja mököttää. Hänen täytyisi kutsua täksi illaksi jokin hieman pidempään ilman häntä pärjännyt sihteerineitinsä viereensä yöksi, jolloin hän varmasti saisi piristystä itselleen.

Toisaalta...Laskettiinko noin oudosti käyttäytyvän lääkärin mielipiteitä ja määräämiä lääkkeitä enää edes hänen terveytensä kannalta järkeviksi? Noh, Camille kenties oli Los Angelesin Pormestari, mutta hän ei ollut oikea henkilö päättämään Clayn pätevyydestä - se saisi jäädä joidenkin alasta jotain tietävien henkilöiden päätettäväksi. Tosin oliko tässä kaupungissa enää yhtäkään toista järkevämpää lääkäriä olemassakaan?
"Yöksi?" Camille toisti ja vilkaisi toista epäilevänä, kunnes kohautti olkiaan ja hymähti kevyesti, "Minun täytyy sitten pyytää sihteerikköäni etsimään teille huoneen. Niillä on paha tapa eksyillä. Huoneilla siis."
Camille nousi sohvalta uhmaten saamaansa käskyä ja nilkutti vaivalloisesti sivupöydällä sijaitsevan puhelimen luo ja napautti pikanumero "6", jolloin puhelin tuuttasi muutaman kerran ennen kuin viehkeä naisääni vastasi puhelimeen.
"Niin, herra Pormestari?"
"Etsisitkö yhden Kadonneista Huoneista?"
"Tietysti, herra Pormestari."
"Kiitos."
Camille lopetti puhelun niinkin lyhyeen. Eiköhän sihteerikkönsä tulisi etsimään hänen huonettaan antaakseen hänelle löytämänsä huoneen avaimen, jonka hän voisi puolestaan antaa lääkärilleen, joka tahtoi jostain kumman syystä jäädä tänne yöksi. Sillä ei todennäköisesti ollut mitään tekemistä hänen jalkojensa kanssa...
Camille kääntyi lääkärin puoleen ja tutkiskeli tätä hetken katseellaan ennen kuin kohotti toista kulmaansa ja kysyi;
"Miksi sinä oikeasti tahdot jäädä tänne?"

Pormestarin vastaus yllätti Claytonin täysin. Harvoin häntä kyseenalaistettiin. Kasvoillensa nousi pieni hymy, ikään kuin tätä hän olisi odottanut ilolla.
"Ammatillisesti en luota siihen että pystytte olemaan aloillanne. Mutta, epävirallisesti viime päivät ovat yksinkertaisesti olleet niin tappavan tylsiä etten vain jaksa enää jäädä kotiin. Toisekseen, kaupungilla ei ole enää ketään kiinnostavaa. "
Kiinnostavilla ihmisillä Clayton viittasi murhiensa uhreihin. Mies vain kyllästyy nopeasti ellei saa vaativaa uhria, mitä ei löydy tästä hullujenkaupungista helpolla.
"Ja äänet päässäni vaativat minua jäämään tänne. En tiedä miksi niin sanoivat, ja pillerit loppuivat. Tosin, mielenkiintoistahan se olisi kokea miten nämä uudet äänet suhtautuvat jos kapinoisin... mutta ei, tänne käskettiin jäämään."

"Asiaa! Nyt sitten etit sen huoneen ja isket sinne jonkun sihteerin seuraksi!"
"Etkä varmana! Pidät nyt sormesi erossa naisista! Niistä on vain harmia. Mutta kysy että onko pormestarilla ketään nuorta poikaa seuraksi....."
"Nyt ei homoilla. Naisia tai ei mitään!"
Clayton huokaisi syvään ja katsoi hetken kattoa kohden. Yöstä olisi kerta kaikkiaan tulossa mielenkiintoinen. Tosin, niinhän kaikista öistä tässä hullussa kaupungissa kun on seuraa. Eikä tämän hullummaksi seura voi mennä. Claytonin mietteet päänsä sisällä olivat samaa tasoa yhdessä äänien kanssa. Hullu hän kyllä oli, mutta fiksu sellainen. Äänet eivät antaisi periksi. Tänä iltana Claton antaisi niiden viedä ja nauttisi itse vain kyytiläisenä olosta.

"Toivottavasti jäämisestäni ei ole suurta vaivaa, mutta terveytennehän vaatii.... vaivannäköä." Claytonin suupielessä oli vienoinen hymy tämän sanottuaan. Ei sarkastinen tai ivallinen, vaan pikemminkin hiukan julma. Mutta ei uhkaava.

Näin Camillen mielestä toisen sanoissa ei ollut mitään järkeä eikä tämä välttämättä edes kertonut todellista syytä jäämiselleen. Selvä, hän ei kyseenalaistanut ääniä lääkärinsä pään sisäpuolella, koska niistä hänen oli paha mennä puhumaan, mutta toisaalta hän ei yksinkertaisesti tiennyt mikä toinen oli miehiään ja mitä tämä tahtoi.
Toisaalta olisihan se mielenkiintoista päästä seuraamaan miestä, jonka pään sisällä kuului muitakin ääniä kuin tämän oma. Camille oli niin kyllästynyt omaan ääneensä, että olisi mieluusti ottanut hieman lisää ääniä omaan päähänsä vaikka vain hetkellisesti. Itse asiassa ennemmin vain hetkellisesti.
"Ääniä päässännekö? Siellä, sisäpuolella?" Pormestari tiedusteli kiinnostuneena ja palasi takaisin sohvalle osaamatta sen paremmin epäillä toista mistään...Ei ennen kuin tämä avasi suunsa seuraavan kerran...

Camille kurtisti kulmiaan.
"Pitäisikö minun samalla kutsua henkivartija ovelleni ja pyytää lukko sinun oveesi?" Hän tiedusteli vaikkei niin aikonut ainakaan oitis tehdä. Toisen pieni hymy vain jotenkin sai hänet epäilemään...Ja toisaalta se herätti hänessä tarpeen tarjota toiselle uusi drinkki.
Pormestari huokaisi ja nojasi selkänsä sohvansa selkänojaan.
"Tahtoisitteko jotain? Lisää viskiä kenties?" Camille päätti kuitenkin kysyä, ihan vaikka vain saadakseen syyn ottaa yhden lasillisen itsekin. Tosin tarvitsiko hän Pormestarina edes syytä siihen?

Clayton hieman yllättyi pormestarin tarjoamasta viskistä. Tosin, miksi pormestari ei olisi tarjonnut sitä? Kenties hän halusi itsekin lasillisen, tai sitten hän oli vain kohtelias.
"Kiitoksia, viski maistuu aina. Ja mitä kysymykseenne henkivartijasta tulee, niin mikäli te henkeänne suojelette niin voitte olla huoleti. Jos olisin halunnut teidät hengiltä, te olisitte jo. Tai sitte olisin myrkyttänyt teidät ja kuolisitte vasta kun olen kaukana. Niin tai näin, en ainakaan omalta taholtani tule työllistämään vartijoitanne." Clayton loi piikikkään silmäyksen pormestariin päin. Hän arveli, että nyt pormestari epäilee hänen aiemmin toimiansa joissan hän ei kysellyt pormestarin lupaa mihinkään. Mahtavaa, tästähän kehkeytyy mielenkiintoinen ilta.

Claytonin naamasta paistoi lievä hymy. Huomasihan sitä että mies selkeästi nautti tietyissä määrin tilanteesta. Onhan se totta että hänen manipuloiva puolensa nautti tilanteesta täysin rinnoin, päästeessään tilanteessa valloilleen ja hieman asettamaan itseänsä pormestarin yläpuolelle.

"Äänet päässäni nyt ovat ihan sellasia kivoja ääniä. Yleensä niitä ääniä on neljä. Mathew, Michael, Luke ja Pasi. En kyllä tiedä mitä kieltä viimeisin on, kuulostaa vaan niin hassulta. No jaa, ei päästä ota hullukaan selkoa" Clayton nauroi sanoessaan ja kun sai itsensä jälleen normilukemille hän joi lasinsa loppuun. Pormestarin viski oli tietenkin hyvää, eikä mitään marketin halpaa tavaraa. Tämä yllätti Claytonin, sillä yleensähän korkeissa piireissä otetaan juovuksissa hieman huonompia juomia.

Clay teki sanoillaan selväksi sekä sen, että otti tarjotun viskin vastaan että myös vilpittömät aikomuksensa eikä Pormestari käynyt toisen sanoja kyseenalaistamaan. Tässä tilanteessa joku toinen olisi kenties tahtonut todisteita toisen viattomista aikeista tai tämän sanoista huolimatta kutsunut vartijat ovelleen kun niihin mahdollisuuden sai, mutta Camille antoi asian yksinkertaisesti olla. Oliko olemassa mitään sen helpompaa kuin ikävien ajatusten siirtäminen taka-alalle mielessään?

Pormestari kulautti viskiä alas kurkustaan ja hymyili raukeana. Alkoholi riitti tilanteessa kuin tilanteessa piristämään hänen mieltään.
Camille ei itse kuullut ääniä päässään ja oli sinänsä kateellinen niille, jotka ääniä kuulivat. Tosin saattoi olla, että äänet pidemmän päälle kävivät ainoastaan hermoille, mutta olisi se silti ollut hauskaa edes koettaa tulla toimeen pääkopan sisäisten äänien kanssa.
Se vain, ettei hän kuullut muuta kuin omat ajatuksensa, jotka usein olivat niin sekalaisia ja omituisia, ettei Pormestari jaksanut edes koettaa ottaa selvää kaikista aivoituksistaan.

"Onko sinulla esittää toiveita huoneesi suhteen? Sihteerikköni voivat varmaankin tarjota aamiaisen mikäli olet sellaisen tarpeessa herättyäsi...", Camille mumisi ja koetti kammeta itsensä ylös sohvalta mutta - osittain myös jalkojensa hetkellisesti tunnottomuudesta johtuen - kaatui oitis takaisin sohvalle istumaan ensin jaloilleen päästyään.
"Haluaisitko muutakin kuin viskiä?" Camille tiedusteli ja pyrki uudemman kerran ylös sohvalta. Pitihän hänen päästä viinaskaapilleen jos hän aikoi tarjota vieraalleen jotain muutakin kuin pelkkää viskiä!