Ulina tuulessa

Zacharie ravisteli hiuksensa auki, antaen niiden valua hartijoilleen. Päivä oli ollut pitkä, suorastaan piinallisen pitkä. Hän oli herännyt liian aikaisin, saamatta uudestaan unta. Hän oli keittänyt varmaan neljä kupillista kahvia ja juonut ne tuijotellen kelloa. Ja vihdoinkin, kun hän oli päässyt lähtemään, tai pikemminkin olisi päässyt lähtemään, auto ei käynnistynyt. Jäämättä selvittämään vikaa, hän oli soittanut kaverilleen joka oli onneksi päässyt noutamaan hänet ja nakkaamaan oppilaitokselle. Tähän mennessä kaikki oli vielä melkein normaalisti.
Kahden ensimmäisen oppitunnin aikana Zacharie oli tuntenut olevansa täydessä vedossa. Mahtavaa. Mahtavaahan se olikin, siihen asti kunnes kofeiinin vaikutus lakkasi. Muutaman helpottavan vessa käynnin jälkeen tuntui, kuin pää olisi mustunut täysin. Mikään ei enää kulkenut, ei sisään eikä ulos. Zacharie vain istui seinää tuijottaen luennolla, odottaen opettajan lopettavan turhanpäiväisen lässyttämisensä maapallon ilmastonmuutoksesta. Se mokoma tulisi joka tapauksessa, tekivät ihmiset sitten mitä hyvänsä, senhän jo kaikki tiesivät. Ei yhden valonkatkaisijan sulkeminen auta.

Zacharie huokaisi syvään ja istuutti tummien farkkujen peittämän persauksensa hiekalle, tietäen että hiekka uisi vielä jossain vaiheessa farkun reunuksesta sisään, suoraan poskien väliin. Mutta vähät siitä. Sitä ehtisi murehtia myöhemminkin. Mies raapi mietteliäästi hiukan sänkistä leukaansa, suunnittellen sen ajelemista iltasella.

Ruokailun aikana Zacharie hukkasi rahansa. Mainiota, milläs nyt sitten syödään. Ilman ruokaa siis loppupäivä, vain aamullisten häilyvien kofeiinihöyryjen voimalla kahdeksan tuntia turhanpäiväistä istumista luennoilla, joista mies ei loppujen lopuksi edes muistaisi mitään. Typerää, kerrassaan typerää.
Päivän vihdoin päätyttyä Zacharie oli kodin sijaan suunnistanut rannalle. Mikä kiire hänellä nyt mihinkään olisi jos kukaan ei olisi kotona häntä odottamassa? Niimpä, ei siis minnekkään.

Rannalla oli muutama pariskunta, pitelivät toisiaan romanttisesti kädestä ja suukottelivat. Muutama lapsi kirmasi veden rajassa. Niin, kertakaikkisen ihanaa. Kertakaikkisen näyteltyä paskaa. Zacharie hieroi kasvojaan käteensä. Vaikka aurinko paistoi täydeltä terältä ja kuumotti, Zacharien oli kylmä. Kenties se johtui tuulesta, niin mies ainakin yritti itselleen vakuutella. Tai sitten hänelle oli tulossa kuume.
Hetkellisen auringon tuijottelun ohella hänen vierelleen oli ilmestynyt varjo, joka lakaisi hänen ylitseen. Mies kohotti mietteliäästi katseensa. Ei ihmiset normaalisti toisen lähelle noin tulleet, elleivät olleet jotain vailla tai tahtoneet toisen väistyvän.

"Voinko auttaa?" Zacharie kysyi.

//Vapaa kaikille!!//

"Et oikeastaan" Alex sanoi varmalla äänellä, säikähdyksestään huolimatta. Hän oli ollut niin ajatuksissaan, että ajan ja paikan taju olivat kadonneet lähes kokonaan. Kuin jonkin voiman saattelemana hän oli kuitenkin saapunut tälle rannalle. Useimmat ajattelisivat, että se oli osa kohtaloa, mutta Alex ei uskonut sellaiseen. Hänen mielestään kaikki riippui ihmisestä itsestään ja hänen päätöksistään.
Ajattelematta sen enempää Alex istui miehen viereen kuin he olisivat olleet vanhoja tuttuja. Totta puhuen mies kyllä muistutti hieman hänen edesmennyttä veljeään, mikä saattoi olla syynä naisen tuttavalliseen käytökseen.
Alex tutki miestä hieman tarkemmin: hänen kasvoilla oli käynyt lievä hämmästys, mutta hän oli saanut sen saman tien kuriin. Nyt hänen kasvonsa olivat täysin ilmeettömät ja ne odottivat mitä nainen tulisi sanomaan.
"Alex" nainen sanoi nyökäten. Hän pyrki pitämään tuttavallisuutensa paremmin kurissa, jotta ei karkottaisi miestä pois luotaan. Sillä hetkellä hän todella kaipasi seuraa. Hän halusi ajatuksensa pois edes hetkeksi kaikesta synkästä, hän halusi elää, ainakin hetken verran. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen mieskin esittäytyi "Zacharias".
Alex nyökkäsi jälleen, mutta käänsi päänsä meren suuntaan. Mereltä päin kävi lämmin tuuli ja nainen yritti nauttia siitä, poistaen huolet taka-alalle. Hetkeksi hän siinä onnistuikin, mutta menneiden palatessa takaisin hänen ajatuksiinsa, hän käänsi katseensa Zachariakseen. Tarkemmin katsoessaan mies vaikutti hieman jännittyneeltä, ikään kuin hän olisi palellut. Lämpimän ilman vuoksi Alex kuitenkin tuomitsi ajatuksensa.
"Mikä sinut toi tänne, juuri tähän hetkeen ja tähän paikkaan?" Alex kysyi varovasti, hieman mystisellä äänellä...

//errhh!! Pitää tähän väliin vähän nakata että en toki loukkaannu pienestä autohittaamisesta vai mikä se oli, mutta pidetään omien hahmojen liikkeet ja tunteet omissa kirjotuksissa? Eiks je? Ettei pelailla silleen :''D //

Zacharie ei ollut odottanut nuoren tytön istuutuvan viereensä, ainakaan noin lähelle. Kommentistaa huolimatta tyttö oli kuitenkin päättänyt istuuttaa pienen sievän takapuolensa hietikolle Zacharien vierelle.
Tytön esittäytyessä, mies näki kohteliaaksi vastata tälle. Mitäpä haittaakaan siitä nyt olisi? Moinen pieni sievä olento. Tai no, ulkonäkö saattoi kyllä pettää mutta oletettavasti. Tyttö oli tuskin kahdeksaatoista kesää vanhempi, ehkä seitsemäntoista korkeintaan. Oikein sievä ja hellyyttävä. Tosin, tämän silmät kertoivat jostain aivan muusta. Surumieliset ja ajan arpeuttamat. Säälihän se oli, tuon ikäiselle, mutta karma ei paljon antanut valinnan varaa.

Tytön esittäessä kysymyksen, Zacharie mietti hetken vastausta. Sillä hänellä ei todellakaan sellaista varsinaisesti ollut.
"Halusin omaa tilaa... ja happea." Mies vastasi kohauttaen olkiaan. Hän ei tahtonut toki vuodattaa koko sieluaan tuntemattomalle nuorukaiselle, mutta kenties pienet lipsautukset olivat okei? Mistä sitä tietää jos toinen vaikka jopa ymmärtäisi häntä, tai mikä jottei tietäisikin.
"Ja eikös ulkoilma tee hyvää? Heh. Mitäs neitokainen itse täällä tekee? Et näytä siltä että uimaan olisit menossa, vai erehdynkö?"

//puolustuksenani voin pitää sitä, että aloittelija olen, mutta virheistä oppiiXD//

Alex hymähti. Hän oli kyllä arvannut, ettei Zacharias alkaisi luetella elämänkertaansa tuntemattomalle, mutta vastauksesta jäi silti tyhjä tunne. `Näin ihmiset kuitenkin toimivat`nainen ajatteli. Terapiassaan hän oli tottunut siihen, että ihmiset olivat hyvin avoimia, eivätkä pitäneet toisiltaan mitään salassa. Terapiasta oli ollut Alexille siis enemmän haittaa kuin hyötyä. Hän ei enää osannut käyttäytyä ihmisten lähellä normaalisti, vaan oli liian tungetteleva tai välttelevä. Tässä tapauksessa hän pisti tungettelevuutensa kuitenkin yhä Zachariaksen ulkonäön piikkiin.
"En, uimaan en tänne tullut" Alex sanoi katsahtaen huomaamattaan merelle. "En oikeastaan tiedä miksi tulin tänne... se tuli kai jotenkin luonnostaan" nainen mutisi. Jokin sisäinen tunne pidätteli häntä siten, ettei hän vuotanut miehelle koko elämäänsä. Hänellä ei ollut mitään syytä salata asioita keneltäkään, mutta hän ei enää kaivannut sääliä muilta. Hän halusi haudata menneet ja jatkaa matkaa. Hän uskoi, että mitä harvempi ihminen tiesi hänen menneisyytensä, sen helpompi hänen olisi se unohtaa.
Varovasti Alex työnsi kasvoilleen pudonneen hiussuortuvan takaisin paikoilleen. Naisen valtasi jokin vanha tunne, jonka olemassaoloa hän ei edes muistanut. Hänestä tuntui kuin hän olisi pelännyt, mutta se oli enemmän ilon kaltaista ja se kutitti. Se oli kuitenkin samaan aikaan hyvin ahdistava ja hänen poskilleen nousi kalpea puna. "Sinä näytät väsyneeltä" Alex sanoi vihjaavasti. "Haluaisitko sinä lähteä kahville?" nainen sai sanottua, ujouden paistaessa vakaan katseen läpi.

//Minä ei suuttua =D Minä neuvoa. Minä kiltti. Minä syödä sinun maksa. Nam!//

Alexin todetessa ettei ollut uimaan tullut nuori mies hymyili. Ilma olisi kyllä ollut oivallinen pienelle uinti retkelle, sitä ei ollut kieltäminen. Aurinko tanssahteli suola veden pinnalla houkuttelevasti, lapset kirmailivat...
"Hm, tämä on kiva paikka. Etenkin jos tahtoo hiekkaa persauksensa väliin." Zacharie vastasi todeten ajatuksissaan hiekan menevän jo aika läheltä housun kaulusta. Ehkä olisi syytä nousta? Ehkä.. no jaa, hiekka menisi sinne joka tapauksessa.
Zacharie ei oikein osannut päättää oliko tyttö ujo, ahdistunut, iloinen, epäilevä vai mitä. Kenties kaikkea näitä. Jotenkin, verrattain mielenkiintoinen.

"Vai näytän minä väsyneeltä!" Zacharie naurahti hiukan sarkastisesti. Hän todellain oli väsynyt. Ei mikään ihme että se näkyi ulospäin. Hänen silmäpussinsa varmaan roikkuivat jo suupielissä, elleivät polvissa! Alexin kysyessä häntä kahville, mies ei voinut olla kääntämättä katsettaa tyttöön. Alex oli ensimmäinen Los Angelesissa, enkelten kaupungissa, joka kysyi häneltä moista. Itseasiassa ensimmäinen joka edes hänelle henkilökohtaisesti oli mitään puhunut.
"Kahville?" Nuorukainen toisti, hymyillen.
"Mikäpä jottei, viidennes kuppi voisi tehdä oikein terää!" Hän vastasi.

//Apua!XD//

Alex yllättyi todella siitä, että Zacharie suostui hänen kutsuunsa. `Oliko mies hitusen uhkarohkea?`nainen pohti mielessään. Pian hän päätyi kuitenkin pohtimaan ulkonäköään tajuten, ettei hän varmaan kauhean uhkaavalta ulkopuolisen silmin näyttänyt. Oikeastaan ainut asia mikä hänessä suurta ja "pelottavaa" oli, oli hänen egonsa.
Yllätyksensä yli päästyään, nainen naurahti puoliääneen. Zacharien kommenteista löytyi hitunen selaista huumoria, josta hän piti. Se ei ollut sellaista tyypillistä arvattavissa olevaa huumoria, vaan se oli yllättävää, eikä yksikään sana ollut ennustettavissa. Mies sanoi suoraan mitä ajatteli, mistä Alex päätteli hänen olevan hyvin rehellinen. Hän kuitenkin uskoi, että miehen rehellisyydestä huolimatta, hän voisi jättää asioita kertomatta. Sehän ei suoranaisesti ollut valehtelua. `Hmm... minähän olen aika hyvä tarkkailemaan ihmisiä. Olisikohan minussa psykologin vikaa?`Alex naurahti ääneen tällä kertaa hieman voimakkaammin. Hän vilkaisi nolona Zacharieen päin. Olikohan mies huomannut sen?
Nainen nousi pystyyn, varistellen hiekanjyviä tiukoista farkuistaan. Siitä ei oikeastaan ollut mitään hyötyä, sillä jyviä oli mennyt jo farkkujen sisään ja ne hiersivät siellä ikävästi. Alex huokaisi syvään. `No viimeistään minä pääsen niistä eroon kun käyn vessassa...`Nainen katsahti pieneen rantakahvilaan päin. Hän ei kuitenkaan halunnut tyrkyttää vaihtoehtoa Zacharieelle, vaan katsahti mieheen päin sanoen "Päätä sinä minne mennään" Samalla hänen kasvoillaan kävi heikko varjo hymystä, se oli paras hymy mitä häneltä oli irronnut viikkoihin.

Zacharie seurasi kuuliaisena nuoremman esimerkkiä ja nousi ylös, ähisten tosin. Istututtuaan hietikolla jo tovin hänen jalkansa olivat puutuneet. Se tuntui ikävältä, pisteli.
"Ettäkö minä päätän?" Mies älähti. Ei hän ollut odottanut toisen antavan hänelle päätäntä valtaa ensin kysyttyää, mutta mikä jottei.
"En ole oikein perehtynyt tämän kaupungin nähtävyyksiin tai paikkoihin, oletko täkäläisiä?" Zacharie kysyi suoristauduttaan täyteen mittaansa. Ai että jalat sitten pistelivätkin. Toivottavasti veri palaisi pian polvien alapuolellekkin.
Tytön luodessa hänelle pienen, suloisen hymyn, se tuntui miehestä mukavalta. Kyllä seura aina kelpaisi. Hän oli asunut LAssa kolmisen viikkoa, juttelematta kellekkään varsinaisesti. Tämä oli oikein mukava käänne.

"Hm. jos minä sitten päätän.." Zacharie mutisi.
"Minulla on nälkäkin.Kahvi ei liene tyydytä koko tarvetta. Olisikohan tässä lähellä mitään ravintolan tai roskaruokapaikan näköistä?" Hän kysyi.

Alex vilkaisi jälleen rantabaariin päin. Aurinko heijastui sen lasikupolikatolta häikäisten. Se ei oikeastaan ensisilmäyksellä näyttänyt ruokapaikalta, vaan jonkun äveriään ihmisen huvimajalta. Tarkemmin sitä katsottuaan terassilta erottui kuitenkin pieniä pyöreitä pöytiä, joiden ympärillä istui ihmisiä juoden kahvia ja rupatellen iloisesti.
Hetken hän pystyi jopa mukautumaan näihin ihmisiin. Miehen seura oli saanut hänet rennommaksi ja hän tunsi kuinka hänen pintansa alle haudatut tunteet alkoivat herätä henkiin. Hän kykeni nolostumaan, iloitsemaan, tuntemaan onnea ja ujoutta. Alex käänsi päänsä Zacharieen päin ja sanoi "Olen minä täällä jo jonkun aikaa asunut ja tuolta rantabaarista saa tosi hyvää kotiruokaa".
Hän katsoi hetken miestä tämän ojentautuessa maasta. Alexilla ei ollut ollut pitkiin aikoihin kunnon ihmissuhdetta. Hän kaipasi seuraa, muuhunkin kuin jatkuvaan tappeluun. Hän oli väsynyt purkamaan tunteitaan vihan kautta ja halusi puhua murheensa pois. Hän halusi puhua ne pois sellaisen ihmisen kanssa, joka oikeasti halusi jutella hänen kanssaan, eikä juossut vain palkan perässä. Hän oli turhautunut terapioissaan etenkin siihen, että ihmiset kuuntelivat häntä vain työnsä vuoksi. Hän ei voinut luottaa tällaisiin ihmisiin.
Zacharieen noustua Alex lähti kävelemään baaria kohti mitään kyselemättä. Nainen vain oletti miehen seuraavan häntä kuuliaisesti perässään. Muutaman askeleen päästä hän kuitenkin katui tekoaan. Näin hän kohteli ihmisiä joihin ei halunnut tutustua sen paremmin. `Voisiko tämä vaikuttaa Zacharieen miehiseen egoon?´ Nainen päätti kuitenkin, ettei voinut mitään luonnolleen. Miehen tulisi hyväksyä hänet sellaisena kuin hän oli. Nyt hän hymyili leveämmin ja jatkoi matkaansa...

Zacharie tarkkaili samaa suuntaa mihin oli nähnyt Alexin kääntävän päänsä. Tyttö tuijotti paikka hetken, ennenkuin kertoi mistä oli kysymys.
"Kotiruokaa? Minulle kelpaa mikä vain. Kunhan ei itse tarvitse ruokaa alkaa tekemään, olen surkea siinä." Mies myönsi.
Tyttö näytti ottavan ohjakset käsiinsä ja jatkoi matkaa edellä, Zacharie tullessa taaempana hitaammin. Jostain kumman syystä tämän katse viipyili mielummin tytön takamuksen tuntumassa, kuin mitä suoranaisessa määränpäässä.

Soma ja pyöreä.
Mies ajatteli, mutta ryhdistäytyi pian kääntäen katseensa kohti ruokapaikkaaa.

He saapuivat pian perille, eihän matkaa ollut kuin vajaa viisisataa metriä. Zacharie kiersi katseellaan pöydät kunnes meni tiskille.

"Hei, ottaisin..." Hän aloitti tuijottaen menua, nostettuaan päänsä mies huomasi puhuvansa naiselle, jonka ilme näytti erittäin.. epämukavalta.
"...perunaa ja pihvin, talonkastikkeessa." Hän jatkoi lauseen loppuun. Nainen nöykkäsi lyhyesti ja otti menuun pois Zacharien käsistä kääntyessään.

Olipas se hyvää asiakaspalvelua.
Mies ajatteli kääntyäen kohti tyttöä.
"Nurkkapöytä voisi olla oivallinen, heh?"

Sivusilmällä Alex näki miehen tuijotuksen. `Miehet!` nainen ajatteli hymyillen omahyväisesti. Nyt hänen ei tarvitsisi tuntea huonoa omatuntoa tarkastellessaan Zachariasta tarkemmin. Ja sen hän myös tekisi tilaisuuden tullen...
Hiekka poltteli Alexin kenkien läpi miellyttävästi. Päivän vaihtuessa hiljalleen iltaan ilma vain kuumeni kuumenemistaan. Nainen alkoi tosissaan harkita pulahdusta mukavan viileään mereen. `Myöhemmin`Alex päätti. Nyt hän päätti keskittyä vain seuraavaan "päämääräänsä", eli siihen, että hän saisi syötävää.
Ruokapaikalla ei ollut kauheasti tungosta ja hän pääsi Zachariaksen kanssa melko nopesti palveltavaksi... jos sitä nyt palveluksi voi sanoa. "Minä voisin ottaa kasvispastaa ja juomaksi vain vettä, kiitos." Zachariaan ehdotukseen hän myöntyi jupisematta. Hän ei halunnut istua näkyvälle paikalle, missä sai jokaisen katseen osakseen. Myös salakuuntelijoita riitti.
Nurkkapöydässä oli kaunis näköala merelle. Hän ei ymmärtänyt ihmisiä, jotka olivat jääneet syömään terassille. Siellä oli kamalan kuuma ja lokit yrittivät hieman liiankin rohkeasti tehdä tuttavuutta ihmisten aterioiden kanssa. Välillä taivaalta sateli myös ikäviä valkoisia yllätyksiä.
Nyt tilaisuuden viimein koittaessa hän alkoi tutkia Zachariasta tarkemmin. Yllättäen hän ei kuitenkaan saanut katsettaan irti miehen silmistä. Sydän jätti yhden lyönnin välistä ja hän vetäisi henkeä vähän liiankin kuuluvasti. Naisesta tuntui, ettei hän ollut koskaan nähnyt mitään samanlaista. Omalla tavallaan ihanaa, mutta mysteeristä. Jos ruskeista silmistä nyt edes pystyi käyttämään sanaa mysteerinen. Pian Alex kuitenkin laski katseensa hieman punastuen.

Zacharie oli helpottunut ettei hänen tarvinnut kiistellä paikan vaihdosta. Toisaalta, miksi olisikaan? Nurkkapaikka oli varmasti monen mieltymys. Poissa ylimääräisten ihmisten katseiden alta. Mainiota. Mies raapi takaraivoaan matkalla pöytään, miettien, pitikö lasku maksaa heti kun ruoka tuotaisiin pöytään vai jälkeenpäin. Hän ei nimittäin ollut tottunut moisiin hienoihin, tai no, hienoihin ja hienoihin ravintoloihin. Pikemminkin outouhin maksu metodeihin.
Mies siirsi tuolin valmiiksi nuorelle tytölle ennenkuin tarttui omaan tuoliinsa ja istuutui. Tuoli ja pöytä olivat kevyttä puuta ja helposti siirreltävissä. Mikä tosin teki niistä myös heikot ja hiukan epämukavat istua, mutta mitäs pienistä.
Zacharie nosti toisen jalkansa toisen päälle ja yritti ottaa niinkin mukavan asennon kuin mahdollista. Rentoutuminen tosin tuntui hiukan hankalalta kun tuoli muljui alla. Ei hän itseään järin painavaksi kuvitellut, mutta verraten itseään nuoren tytön elopainoon, hän saattoi miettiä asiaa uudemman kerran.
Mieheltä ei myöskään voinut jäädä huomaamatta Alexin outo, sykäyksen omainen katselmien sarja. Kuin tyttö olisi yritellyt välttää hänen katsettaa, mutta siltikin yritti sen tuoda jotenkin julki. Ovelaa, kerrassaa ovelaa.

"Muutin Los Angelesiin muutama viikko sitten." Zacharie päätti aloittaa keskustelun ja laski kätensä ranta ravintolan puiselle pöydälle.
"Pakko sanoa, etten ole oikein viihtynyt. Täällä on karumpaa mitä kuvittelin. Miten on sinun laitasi?"

"Hmm... kaikkeen tottuu aikanaan. Kun minä muutin tänne tilani ei ollut niin vakaa, että olisin ymmärtänyt mikä olisi liian karu paikka elämiseen". Keskustelu ei ehtinyt edetä sen pidemmälle kun tarjoilija jo tulikin ruokien kanssa. Alexia se hieman kismitti, sillä hän olisi mieluusti jatkanut hyvin alkanutta keskustelua ilman keskeytyksiä. Ilmassa leijaileva ruoan tuoksu sai hänet kuitenkin toisiin ajatuksiin, sillä naisen vatsa alkoi pitää hiljaista murisevaa valitusta.
Alex sai eteensä herkullisen kirjavan kasvispastan, jonka päälle oli ripoteltu parmesaanijuustoa. Vesi herahti hänen kielelleen ja hän tarttui malttamattomana aterimiin. Nainen ei ollut aikaisemmin ymmärtänytkään kuinka kova nälkä hänellä todellisuudessa oli.
Ensimmäisen haarukallisen jälkeen nainen päätti jatkaa keskustelua. "Minun menneisyyteni ei ollut mitään ruusuilla tanssimista, joten se oli luultavasti syynä asennoitumiseeni tätä paikkaa kohtaan. Tämä oli minulle koti silloin kun tänne saavuin ja sitä se on yhä, vaikka nykyään minäkin ymmärrän, ettei tämä mikään unelma paikka elämiseen ole." Alex sanoi sanottavansa ottamatta katsekontaktia Zacharieen. Hän katsoi ikkunasta ulos ja hänen katseestaan pystyi näkemään kaikki kysymykset jotka jäivät vaille vastausta.
"Mutta mikä sinut sai lähtemään Los Angelesiin? Asuuko täällä sinun sukulaisia tai muita tuttuja?"

"Aivan." Zacharie ehti kommentoimaan ruuan laskeuduttua heidän väliinsä kuin kutsusta. Nälkä miehellä olikin, suorastaan suden nälkä. Mies huomasi tytön käyneen kiinni ateriaansa ja teki itse samoin myös perässä.
Vaikka hänen annoksensa olikin harvinaisen normaali, maistui se siihen hätään oivalliselta. Ihan sama mitä ruokaa, kunhan ruokaa että nälkä lähtisi.

"Sinäkään et siis syntyjäsi ole täältä. Aivan." Mies mumisi. Perunat olivat inhoja, mutta.. äh, sama se! Alexin todetessa, ettei tämän elämä ollut ollut ruusuilla tanssimista, Zacharie hymähti. Kenenpä toisaalta olisi? Ne ihmiset olivat kuin kasti erikseen ja sitä kastia Zacharie halveksui. Kenties kateudesta, kenties rahasta, kenties kaikesta siitä.
Tytön kysyessä mieheltä tarkemmin, mikä sai hänet muuttamaan, Zacharie saattoi vastata hyvinkin yksinkertaisesti.
"Äh, tahdoin vain vaihtelua ja täällä oli alalleni sopiva opiskelupaikka. Sain paikan ja vieläpä asunnonkin. Paremmin ei toisaalta voisi mennä. Onnekas olen, luulisin."
Zacharie asetteli perunan kastikkeen kera haarukalleen, tökkien sitä mietteliäänä.
"Ja tokihan suurkaupunki houkuttelee. Tosin, voin pikkuhiljaa alkaa todeta ettei tämä ole minun paikkani. En voi sietää kaupungin melua öisin... Typerää eikö? Varta vasten muutin vaikka tiesin etten pidä. Odotettavaa olisi että monet ikäiseni nauttisivat tästä, hienosta elämästä, mutta en tiedä... Los Angeles ei tarjoa minulle tyydykkeitäni. Ei ainakaan sellaisenaan."

Ruoka katoili pikkuhiljaa miehen lautaselta.
"Tai voi olla, etten vain ole vielä löytänyt tämänkään kaupungin helmiä."

"Aivan, minusta kyllä tuntuu, ettet sinä täältä mitään helmiä tule löytämäänkään", Alex sanoi katsoen Zacharieta anteeksipyytävästi. Nainen oli asunut Los Angelesissa jo sen verran pitkään, että uskoi kokemuksensa oevan tarpeeksi hyvä peruste vastaukselleen. Vaikka ehkä mies etsi jotain erilaista, jotain jonka ei tarvitsisi olla erityisen kaunista.
Alex katsoi miestä tutkivasti. Mitä hän mahdollisesti kaipasi elämäänsä? Jo hänen puheistaan ymmärsi, ettei hän ollut tavallinen nuori, joka kaipasi villiä seurapiirielämää meluisassa kaupungissa. Mitä hän sitten kaipasi? Alex ei esittänyt kysymyksiään ääneen, sillä ei halunnut vaikuttaa liian tungettelevalta.
Alex sai ruokansa syötyä nopesti, sillä annos ei ollut erityisen suuri. Kun hän oli siemaissut viimeisen kulauksen lasistaan, hän jäi tuijottamaan Zacharieta. Naisen katse oli hieman liiankin läpitunkeva ja useat ihmiset olisivat ahdistuneet sen alla. Katseen pystyi tulkitsemaan pahimmassa tapauksessa vietteleväksi ja makuuhuonekatseeksi.
"Saisiko olla jotain jälkiruokaa?" tarjoilija kysyi. Hän oli ilmestynyt kuin tyhjästä seisomaan Alexin viereen. "Ömm... vain kahvi kiitos" Alex vastasi yllätyksen laannuttua. Tämän jälkeen tarjoilija käänsi katseensa Zachariehen odottaen tältä vastausta.
Tarjoilijan mentyä Alex sai jälleen kiinnittää huomionsa rauhassa edessään istuvaan mieheen. "Uskallatko sinä kertoa minulle missä sinä asut täällä?" Alex kysyi, virnistäen samalla leikkisästi. Virnistys raotti hieman verhoa Alexin ujon ja hyökkäävän ulkokuoren alle.

"Heh, todella lohduttavaa." Mies naurahti sarkastisesti tytön todetessa ettei hän helmiä kaupungista tulisi löytämäänkään.
"Mutta kenties totta, turhaan kannata toiveita elätellä."

Zacharie huomasi Alexin syöneen ruokansa jo aikaa sitten, itse vielä tutkiskellen mokomaa annosta. Tarjoilija tuli pian jälleen häiritsemään. Tytön tilatessa kahvia, Zacharie mietti hetken.
"Jotain mansikkaista ja makeaa... Yllätä minut." Mies ehdotti. Tarjoilija soi miehelle soman hymyn ennenkuin katosi näköpiiristä muihin pöytiin. Zacharie kohotti haarukan suulleen muutamaan kertaan, hankkutuen näin eroon koko annoksestaan.
Zacharie ei voinut sanoa sen olleen erityisen maukasta, mutta nälkäänsä mies olisi voinut syödä vaikka hevosen. Ihan totta, vaikka hevosen.

"Opiston lähellä olevissa kerrostaloissa." Mies vastasi neutraalisti tytön kysymykseen.
"Sen kauemmaksi en ole vaivautunut. Sitä paitsi, se on oiva. Lähellä opistoa. Kaikkialle on lyhyt matka. Missä itse? Asutko yhtä vanhempiesi kanssa? Pakko kai, ei noin nuorella voi olla varaa Los Angelesin vuokra-asuntoihin." Mies mietti puoliääneen.

Alex naurahti ilottomasti. "Minun vanhempani ovat kuolleet. Ihan hyvän perinnön he minulle jättivät, kyllä sen avulla pärjää." Hetken ajan nainen mietiskeli omiaan, kun hän sitten tajusi mitä mies oli sanonut. "Heii! En minä nyt niin nuori kuitenkaan ole!" nainen sanoi ja heitti miehelle muka loukkaantuneen ilmeen. "Kuinka vanhaksi sinä minua oikein luulet?" hän jatkoi.
Pian tarjoilija saapui jälleen paikalle ja asetti höyryävän kahvikupillisen Alexin eteen. Alex tyytyi vain hymyilemään naiselle kiitollisena. Nainen vastasi hymyilemällä takaisin. Hänellä oli oikein suloinen hymy ja kauniin vihreät silmät olivat siinä täysillä mukana. Vaikutti aidolta. Naisen kääntyessä Zacharieen puoleen Alex tutki tarjoilijan asustusta. Hame olisi voinut olla hieman pidempi, sillä siitä sai halvan vaikutelman, eikä paikka kuitenkaan ollut mikään kapakka. Naisen kauniisti ruskettuneet jalat olivat kuitenkin edukseen asussa.
Naisen mentyä Alex siemaisi kahvia. Se oli kuitenkin vielä liian kuumaa juotavaksi, joten nainen vain tyytyi sekoittelemaan sitä lusikallaan ja tutkimaan rannan tapahtumia. "Minusta sinä näytät paljon nuoremmalta kuin minä" Alex totesi lähinnä itselleen, mutta hän tarkoitti sen kuitenkin pieneksi napautukseksi.

"Otan osaa." Zacharie vastasi tytön tokaistessa vanhempiensa olleen kuolleita. Olihan se ikävää. Zacharielle jo pelkkä ero oli ollut kova pala, kuolema varmasti oli musertava.
"Et voi olla kahdeksaatoista vanhempi." Mies vastasi kohottaen kulmiaan.

Tarjoilija kuitenkin tuli keskeyttämään heidän pienimuotoisen leikkisän kisailun. Zacharie huomasi Alexin arvioiva katseen ja ryhtyi sitten itsekin tutkimaan.
Mikä jottei, takamus oli kuosissa, jaloista puhumattakaan. Rintavarustusessa kenties korjaamista mutta mitäs pienistä.
Tarjoilijan lähdettyä Zacharie siirsi lautastaan kauemmaksi itsestään.
"Mitähän minä saan jälkiruuaksi... toivottavasti ei mitään kovin kallista." Mies mietti. Hän ei olisi valmis maksamaan maltaita mokomasta puolihyvästä roskasta. Tai, olihan se syötävää mutta olisi se parempaakin voinut olla. Paikan laatuun nähden.

"Ai, minä nuorempi? Hm." Mies nauroi nyt ensimmäistä kertaa sydämensä pohjasta.
"No, tuosta voidaan olla montaa mieltä." Hän lisäsi peittäen suunsa puoliksi kädellään.

Zacharie naputteli toisella kädellään hiukan jo kärsimättömästi pöydän kantta. Eikai yhden mansikkamössön valmistamisessa kuluisi noin kauan?
"Missä sinä opiskelet?" Mies heitti. Jos tyttö oli kerta olevinaan vanhempi, tottakai opiskelut olivat ajankohtaisia.
"Tai olet töissä. Vai kuinka vanha sinä olet?" Zacharie loi ilkikurisen hymyn.
"Jos vien sinut kotiin tänään, en tunne onneksi itseäni enää pedofiiliksi."

"Älä ota" Alex sanoi hymyillen vaisusti. "En minä edes muista heitä".
Zacharieen sanoessa, ettei hän vaikuta 18 ikävuotta vanhemmalta, Alex kirosi hiljaa mielessään. Hän ei suostunut kuitenkaan myöntämään totuutta miehelle ja antamaan hänelle iloa oikeasta arvauksesta. Naisen oli onneksi helppo sivuuttaa kysymys tarjoilijan saapuessa.
"En minä usko, että sen jälkiruoan hinta sinut vararikkoon vie" nainen totesi hymyillen. Häntä alkoi hieman kaduttaa, ettei hän ollut ottanut mitään kahvin lisäksi. Jo ajatuskin mehevistä mansikoista sai veden herahtamaan hänen kielelleen. `Hmm, no kyllä minä tämän kerran pärjään ilmankin`.
Keskustelun jatkuessa aiheesta: ikä, Alex suostui nolona toteamaan, että hän oli oikeastaan vain 17 vuotta. "Oikeastaan minä pidän välivuotta lukio-opinnoista. En ole vielä edes varma haluanko minä jatkaa siellä, vai lähdenkö minä opiskelemaan mieluummin jotain ammattia" nainen sanoi monotoonisella äänellä. Häntä harmitti hieman ettei hän ollut osunut oikeaan arvauksissaan ja Zacharie oli. Äänellään hän yritti peitellä tunteitaan.
"Mutta opiskeletko sinä jotakin vai oletko sinä töissä?" Alex toisti miehen kysymyksen siirtäen ajatukset pois itsestään. Se sai hänet heti hieman paremmalle tuulelle.
Alex siemaili kahviaan mahdollisimman hitaasti, sillä Zacharieen jälkiruoka ei ollut vieläkään saapunut. Hän huomasi miehessä hermostuneita eleitä ja alkoi itsekin pohtia sitä, mikä jälkiruoan tulemisessa kesti.

"Ei sitä koskaan tiedä.." Zacharie mutisi vastausta ruuan hintaan.
"Pääruokakin tuntui jo aika pilviä hipovalta. En ole mikään rikas."

"Opiskelen akatemiassa..." Zacharie heilautti hiukan tylsistyneenä kättään.
"Se vaikutti hyvältä, aluksi, mutta onhan se hemmetin tylsää. Enpä tiedä kehittelenkö tuosta mitään ammattia mutta... No, maksoin jo ensimmäisen lukukauden joten se on käytävä. Vaikka en kyllä haluaisi..."
"Ja... minun pitäisi hankkia töitä jotta voin tulevaisuudessakin maksaa opintoni, lisäni kun eivät tunnu riittävän kaikkee mihin niiden pitäisi."
Zacharie mutristi hiukan huolestuneen oloisena huultaan, vihdoinkin jälkiruuan saapuessa. Pieni kippo täynnä mansikkarahkaa sekä muita hedelmiä. Mies mittaili hetken ruokaa katsellaan, kunnes otti sen lähemmäksi itseään ja tarttui lusikkaan.

"En tainnu esitellä itseäni täysin.." Zacharie muisti ja kohotti katseensa naiseen.
"Zacharie Fowler" Mies kertoi koko nimensä.
"Za käy tosin yhtähyvin, tai Fowler.. ihan miten tykkäät." Mies sanoi tökkien rahkaa lusikallaan. Se oli kuohkea ja herkullisen näköinen.

Äh, taatusti maksan itseni kipeäksi tästä.

"Fowler..." Alex sanoi ääneen ja makusteli sukunimeä päässään. Hänelle ei muistunut yhtään toista Fowleriä päähän, joten hän jätti asian sikseen.
"Millaista työpaikkaa sinä olet ajatellut? Minä olen ollut silloin tällöin töissä eri baareissa... Eihän minulla rahapulaa ole, mutta on sitä silti hyvä vähän kartuttaa säästöjä," Alex kertoi. Ei hän pelkästään säästöjään ollut mennyt kartuttamaan töihin. Hän ei vain oikein jaksanut oleskella kotonansakaan ja työt olivat mukavaa vaihtelua.
"Nyt minä tosin en ole töissä, sillä juopot alkoivat ottaa päähän. Pieniä pätkiähän niitäkin sietää, mutta voit vain kuvitella miltä tuntuu olla jatkuvasti vanhojen miesten kähmittävänä" nainen sanoi tympääntyneellä äänellä.
Alex nojautui taaksepäin tuolillaan ja laittoi jalkansa siveellisesti ristiin. Vaikka sisällä olikin viileämpää kuin ulkona, niin hänestä tuntui, että hän oli tukehtumassa. `Pakko päästä uimaan! Ei tätä hellettä kestä hullukaan!`Alex ajatteli hieroen särkevää päätään. `Olenko minä saamassa auringonpistoksen?` Alex yritti saada ajatuksensa pois särystä.
"Onko sinulla perhettä?" Naisen päätä huimasi, eivätkä hänen kysymyksensäkään olleet enää järin järkeviä.

"En ole oikein miettinyt asiaa kunnolla." Zacharie myönsi ja lusikoi jälkiruokaansa. Se oli kermaista, maistuvaa ja hyvää.
"En oikein pidä kapakka tunnelmasta, tai oikeastaan, en taida olla vain tottunut." Mies myönsi.

Alexin kertoessa hiukan taustatietoja itsestään, mies ei voinut olla hymyilemättä.
"Vanhojen miesten kähmittävänä..." Mies naurahti pudistellen päätään.
"en kyllä epäile..."

Alexian vaihtaessa aihetta Zacharie tunsi ikävän piston rinnassaan.
"On minulla." Mies vastasi ja söi jälkiruokaansa, yrittäen olla miettimättä kokonaisuutta.
"Vanhempani sekä velipuoli. Omaa perhettä en ole lähiaikoina ajatellut vielä perustaa." Mies sanoi, syöden viimeisen lusikallisen jälkiruokaansa. Hän laski astian kauemmaksi itsestään ja pyyhki suupieliään kämmeneensä.
Mies kiinnitti huomiota tytön hiukan kärsimättömään käyttäytymiseen.

"Oli ystävällistä pyytää kahville." Zacharie heitti noustessaan pöydästä.
"Voisinko minä tehdä jonkin vastapalveluksen? Sano, mitä vain."

Alex nousi pöydästä Zacharienkin noustessa. Tuolit pitivät hieman liiankin huomiota herättävää ääntä, kun niitä siirreltiin. Tästä huolimatta vain muutama pää kääntyi heitä kohti ja Alexin onneksi heitä ei jääty tuijottamaan.
"Hmm.." nainen mumisi ääneen, pähkäillessään sopivaa vastapalvelusta. Hän itse oli sitä mieltä, että jo miehen myöntyminen kutsuun kahville, oli sinänsä palvelus. Hän ei kuitenkaan halunnut vaikuttaa epäkohteliaalta, joten hän yritti keksiä jotain pientä. Hän ajatteli myös, että mieskin oli tarjonnut palveluksiaan vain kohteliaisuussyistä, joten mitään suurta ei edes tarvisi pyytää.
"Haluaisitko sinä lähteä vaikka purjehtimaan joskus? Se ei ole kovin antoisaa yksin..." Alex kysyi. Hän ajatteli, että he hyötyisivät tästä molemmat. Hän saisi seuraa ja Zacharie pääsisi purjehtimaan. Enemmän hän kuitenkin tunsi siitä itse saavansa, joten he pääsisivät "tasoihin".
Tuuli pihalla yltyi ja heitteli laineita rajusti rantaa vasten. `Tänään ei sitten varmaan kannatakaan lähteä uimaan... täytyy tyytyä kylmään suihkuun`Alex pohti harmissaan. Samassa tuuli tarttui erään hienon naisen hattuun ja lennätti sen korkealle ilmaan. Nainen lähti juoksemaan hattunsa perään ja saikin sen kiinni hetken kuluttua. Ihmiset hänen ympärillään naureskelivat ja nainen punastui hieman.
`Törkeää`Alex mietti harmissaan tuntien suurta empatiaa naista kohtaan. Jos nainen olisi nauranut, olisi luultavammin niin tehnyt Alexkin, mutta naisen nolostuessa, ei hatun perässä ryntäily enää ollutkaan niin huvittavaa.
Alex huomasi, että hänen keskittymiskykynsä oli taas lähtenyt harhailemaan ja hän käänsi äkkiä päänsä Zacharieta kohti. Oliko mies ehtinyt sanoa jotakin, vai oliko hänkin kenties keskittynyt naisen ryntäilyyn? Alex katsoi tutkivasti Zacharieta ja yritti tulkita oliko häneltä mennyt jotain ohi...

"Purjehtimaan?" Zacharie toisti hiukan epäuskoisena, hän ei ollut aluksi varma kuuliko oikein.
"En ole koskaan purjehtinut... mutta se voisi olla mielenkiintoista." Mies myönsi alku hämmennyksen jälkeen.

En todellakaan odottanut moisen hennon tytön harrastavan purjehtimista. Erikoista.


Zacharie jatkoi Alexin rinnalla pois kahvilasta, maksettuaan ensin nopeasti tasarahalla kassalle ruokansa. Se oli käynyt yllättävän kalliiksi eikä pihi mies ollut siitä iloinen. Mutta kenties se olisi toissijaista. Olihan hän saanut seuraa, eikö se voisi kattaa hiukan yliluokitellun hinnan?
Heidän ennättäessä pois rantaravintolan katveesta tuuli päätti ilahduttaa heitä olemassa olollaan. Puhuri tarttui vaatteisiin ja leikitteli hiuksilla sekoittaen ne.

Mies ei muistellut uutisissa olleen mitään vastaavasta sään muutoksesta? Tuuli oli suorastaan inhottava. Zacharie huomasi Alexin seuraavan katseellan naista ja tämän onnetonta hattu jahtia. Olihan se omalla tavallaan huvittavaa.
Aallot alkoivat nousta rannassa suuremmiksi ja aurinko peittyi pilvien taakse.
Mies nosti katseensa ja mutristi huuliaan.
"Taitaa tulla myrsky ellen aivan väärin näe." Hän sanoi pettyneesti. Kaunis kesäpäivä oli ollut loistava siihen asti.

"En tahdo olla törkeä, mutta olisiko aivan sopimatonta pyytää sinua... hm, miten sen sanoisi, kylään?" Zacharie kohautti olkiaan. Hän ei ollut pyytänyt ennen naista luokseen, naista ylipäänsä mihinkään.
"Ellet välttämättä tahdo jäädä ukkosella tänne... uimaan... eh."